Army Of Lovers tekee kauan odotetun comebackin!

Army Of Lovers on yhtye, joka takuulla herättää jokaisessa jotain tuntemuksia. Koko monipolvisen uransa ajan yhtye herätti ympäri maailmaa sekä ihastusta että vihastusta. Nyt poppoo on täällä taas ja ainakin Diggaan, siis olen -blogzinen toimituksessa on kuultu valtavia riemun kiljahduksia! Yhtyeen comebackin kunniaksi siis juttua D,SO:ssa yhdestä -90-luvun parhaimmista pop-bändeistä.

Army Of Lovers starttasi uransa Ruotsissa -80-luvun loppuvuosina esiintyvänä triona, joka kuitenkin käytännössä oli kvartetti, joista yksi toimi lavan sijaan visuaalista ilmettä ja asuja luoden. Yhtyeen perustivat entinen drag queen -artisti Alexander Bard, valokuvamalli Camilla Henemark, kampaaja Jean-Pierre Barda ja vaatesuunnittelija Camilla Thulin, joka toimi taustalla ja loi yhtyeen käyttämät huomiota herättävät asut.

Ennen vuotta yhdeksänkymmentä, yhtyeeltä ehti ilmesty muutama single:  When The Night Is Cold (1987),  Love me like a loaded gun (1988) ja  Baby’s got a neutron bomb (1988). Vuonna 1990 yhtyeeltä julkaistiin albumi Disco Extravaganza, jolta poimittiin kolme singleä (mm. Ride the bullet).  Heti seuraavana vuonna 1991 ilmestyi yhtyeen toinen albumi Massive Luxury Overdose, jolta julkaistiin vuoden 1991 aikana kolme singleä (mm. Obsession) ja vuoden 1992 aikana kaksi singleä, joista toinen oli Ride the Bulletin uusioversio.

Vuonna 1993 näki päivänvalon bändin kolmas albumi The Gods of Earth and Heaven, jolta lohkaistiin samaisena vuonna kolme sinkkukappaletta (mm. Israelism). Vuonna 1994 julkaistiin yhtyeen viimeiseksi jäänyt varsinainen albumi Glory Glamour and Gold, jolta lohkaistiin samana vuonna kaksi sinkkua ja seuraavana vuonna Scatman Johnin remiksaama Life is fantastic. Ennen lopettamistaan yhtyeeltä julkaistiin 1996 Les greatest hits-kokoelmalevy, jolta julkaistiin kolme singleä vuosina 1995 ja 1996.Yhtye teki comebackin vuonna 2001, jolloin ilmestyi Le Grand docu soap niminen kokoelma, jolta lohkaistiin kaksi sinkkua.

Vaikutti siltä, ettei yhtye tule enää toista kertaa takaisin, mutta toisin kävi! Army of Lovers osallistuu helmikuussa 2013 alkuperäisenä triona (Alexander, La Camilla and Jean-Pierre) Melodifestivaleniin eli Ruotsin Euroviisukarsintoihin. Yhtye osallistuu kisaan uudella kappaleellaan ”Rockin’ the ride”, jonka se esittää 23.2. Malmössä Melodifestivalenin neljänsissä semifinaaleissa päämääränään päästä edustamaan Ruotsia Euroviisuihin.

Army Of Loversin Melodifestivalenilla kuultavissa oleva ”Rockin’ The Ride” on yhtyeen uusi sigle, jonka ovat tuottaneet Gravitonas (Alexander Bardin uusi bändi) ja mukana ovat häärineet piisin äärellä myös Per QX ja Jean-Pierre Barda. Uusinta sinkku- ja Melodifestivalen kisakappalettaan Alexander Bard on kuvaillut Melodifestivalenin pressitilaisuudessa soundiltaan ultramoderniksi. Kappaleen tyyliä Bard on samaan hengen vetoon kuvaillut seuraavasti: ””Think of Swedish House Mafia meets ‘Gangnam Style’, throw them into a washing machine with a ton of crack and then you’ll get an idea !!”. Siinä vaiheessa kun kappaletta kuvataan tuolla tavalla, ei se kuulosta kovinkaan laimealta ja paikoillaan pysyvältä.

Rakkauden Armeija ei aio tyytyä vain Euroviisukarsintalavojen herruuteen, vaan heillä on tarjota omalle rakastaja-armeijalleen levy-julkaisua. Yhtäällä kyseistä Big Battle Of Egos nimistä julkaisua on kutsuttu uudeksi ”greatest hits album”:iksi, jossa on mukana uutta materiaalia (yhtyeen Facebook-sivun mukaan 2-3 uutta kappaletta). Toisaalla Big Battle Of Egosia on kutsuttu yhtyeen uudeksi albumiksi (näin taasen yhtyeen virallisilla kotisivuilla).

Kolmas teoria on se, että  yhtyeeltä olisi tulossa hittikokoelma (joka siis olisi tämä Big Battle of Egos), jolla on mukana uusia piisejä (ainakin Rockin’ the Ride +1-2 muuta piisiä) ja lisäksi valmisteilla oleva uutta materiaalia sisältävä pitkäsoitto. Oli Suurten Egojen Taistelu mikä tahansa (kokoelma kera muutaman uuden piisin tai uusi albumi), niin Diggaan, siis olen -blogzine sen aikoo sen toimittajiensa retosteltavaksi hankkia.

Sitä ei tiedä kuinka kauan tämänkertainen yhtyeen kukoistus kestää (vuoden 2011 comeback oli varsin lyhytikäinen), mutta se on varmaa, että yhtyeen edesottamusten seuraaminen on ihan yhtä hauskaa ellei hauskempaa kuin aina ennenkin. Kaikkein hienointa yhtyeen discograafisessa jälleentulemisessa  olisi, että tulossa olisi sekä uusi kokoelma bonuspiiseillä että ihkauusi albumikokonaisuuskin. Ja siihen kun lisäksi saisi Suomeenkin suuntautuvan maailmankiertueen, niin maailma näyttäisi taas huomattavasti mukavammalta paikalta olla ja elää. Unelmia on hyvä olla 😉

Lopuksi kuvia Army Of Loversista vuosien varrelta

Levyraatoilua, osa 12

Jeesuksella oli kaksitoista opetuslasta ja Diggaan, siis olen -blogzinen kahdestoista Levyraatoilua-palsta tarjoilee kansalle luettavaksi hc-punkin messiaitten eli Terveitten Käsien uusimman levyn. Olkaa hyvä ja digatkaa!!!!

Terveet Kädet: Musta Hetki LP

Marty: Ootko tota Death Trippiä kuunnellut, sitä Läjä Äijälän yhtä sivuprojektia? Kenopää: Oon joo. Mulla on se niitten kokoelma-cd. Vinyylilevythän ovatkin helevetin kalliita nykyään. Marty: Mitä siitä bändistä tuumaat? Kenopää: Tosi kova. Sillee kunnon maanista mättöö. Klometripitkiä soooloja ja shamanistista ölinää. Toimii!

Kenopää: Lyhyestä virsi kaunis oli toi eka piisi. Marty: Vähän niinku nopeutettua Radiopuhelimia ja pikkasen nykypäivän Exploitedia. Kenopää: Ei paskempi vertaus, vaikka hyvin tämän TK:ksi tunnistaa. Marty: Sanoitukset ovat muuttuneet parempaan suuntaan sitten alkuaikojen. Kenopää: Mää kyllä diggaan TK:n sanoituksista ihan koko tuotannon mitalta. Pelkistämisen ja absurdiuden juhlaa. Kenopää: Tää nelospiisi on kyllä ihan hittikamaa hc-genressä. Tarttuu päähän. Ja tarttuu tää Kovaa ja korkealta piisi kyllä myös.

Marty: Soitto tiukkaa kuin ennenkin ja piisit miellyttävän lyhyitä kuten ennenkin. Ja on ilo huomata, että Läjän laulu/huuto on muuttunut ainakin minua miellyttävämpään suuntaan. Kenopää: Onhan tää paljon selkeämmin artikuloitua ja vähemmän huutoa kuin klassisilla -80-luvun rääkäisyillä. Marty: Totta. Sanoista saa melkein selvää ilman sanoituslappuakin. Kenopää: Vaikka ei se kyllä paha ole, että noi sanat on painettu levyn mukaan.

Kenopää: Diggaan siitä, että levyllä ei ole yhtäkään pitkitettyä kilometrin pitkää piisiä, vaan homma toimii pelkistetysti, lyhyesti ja vikkelästi. Vinyylin yhdelle puolelle ei turhan paljon pituutta jää. Marty: Soitto pysyy kasassa hämmästyttävän hyvin ottaen huomioon yleisen temmon. Kenopää: Joo, ei ole mitään doomia kyllä tämä.

Kenopää: Ja eipä tällä toisella puolellakaan himmailla yhtään. Ja tässä Sahauksessa on kyllä varsin hurmeiset sanoitukset. Hyvä aloitus vinyylin b-puolelle. Marty: Verinen syli oli jo hieman minimaalisella tavalla progressiivisempaa. Kenopää: Heh, TK progen maailmassa. Marty: Tosin piisi sinällään kesti arviolta noin minuutin elikä puolen tunnin kitarasoolo ei mahtunut mukaan. Kenopää: Ei tämä levy edes kestä puoltatuntia. Jää yli kymmenen minuuttia vajaaksi siitä.

Kenopää: On muuten siitä mainio levy hc-plataksi, että soundimaailma toimii ja kaikista soittimista saa selvää ja laulupuolikin on harvinaisen selkeästi artikuloitua. Marty: Väliin on mahtunut jopa hieman pop-melodia-tyyliä. Kenopää: Ja kitarasoolojakin. Tämä on siis TK:n progepop-levy. Heh. Marty: Hyvä niin, sillä pelkkä suora sahaus pitkäsoiton mittaisena ei voisi olla puuduttamatta. Kenopää: Ja minulla ei ainakaan turtumus ja tylsistyminen tämän levyn aikana iske. Mukavasti eripituisia kappaleita, mielenkiintoisia rytmejä ja muutakin vaihtelua niin että mielenkiinto pysyy yllä alusta loppuun asti. Marty: Kompakti ja tehokas kokonaisuus vaikka en vieläkään ihan ykkösfaniksi päädykään. Kenopää: Minä sitten fanitan sinunkin puolestasi.

Marty: Tämänkaltaista musiikkia tarvitaan aina radion iskelmäsoittojen vastapooliksi. Kenopää: Todellakin, vaikka hyvässä iskelmässä sinänsä ei mitään vikaa olekaan. Marty: Tosin tämä tuskin sinällään juurikaan radioaalloilla soi. Kenopää: Harmi sinänsä. Sen verran kovaa musaa tämä on.

Levyraatoilua 11

Levyraatoilua -palstamme esittelee iloksenne Eestin ylpeyden, neobillya soittavan Boogie Companyn. Levystä juttelemassa Marty Blitzkrieg ja Kenopää.

Boogie Company: God is dancing Jive cd

Marty tutkailee kansia ja toteaa: Eihän tää voi täysin huono olla, kun täällä on Hurriganesin Bourbon Street. Kenopää: Eikä tämä minusta ainakaan ole huonoa ollenkaan. Marty: Vaikka ovat Virosta, niin solisti lausuu englantia ihan tyydyttävästi. Kenopää: Paremmin kuin moni suomalainen kollegansa.  Marty: Aluksi luulin, että versioivat Motörheadin Ace of Spadesia, mutta tämä onkin eri piisi. Kenopää: Ei ole. Kyllähän se Kilmister lukee tekijätietona. Marty: Hitto, on mennyt näkö heikoksi, mutta hetken päästähän tuo olisi selvinnyt muutenkin. Kenopää: Eipä siinä ole kuin pari piisiä enää siihen matkaa. Mitäpä mieltä näistä kahdesta tähän asti soineesta svengipalasta olet? Marty: Saundit kohillaan ja muutenkin ote kohillaan, ja laulajakin muistuttaa mielyttävästi nuorta Robert Gordonia. Kenopää: Ei huonompi kehu laulajalle ollenkaan. Ja mie diggaan näistä näitten omista piiseistäkin. Eroavat bulkki-rockabilly-meiningeistä niin sointimaailmaltaan kuin sävellys- ja sovitustyöltään. Tässä kolmospiisissä (nimikkopiisissä) on kyllä lähes progemeininki siihen nähden, että kyse neo-rockabillystä.

Kenopää: Nyt se sun ”ei tää oo Lemmyn piisi, vaikka sama nimi onkin” -piisi tulee. Kuulostaako tutulta? Marty: Aika erilainen, mutta kuitenkin tunnistettava. Kenopää: Kiteytit hyvin.

Kenopää: Ja vaihteeksi omaa tuotantoa taas. Tää Yellow House on miusta kivan pirtsakka ja aurinkoinen piisi. Marty: Näköjään oikein läskibasso oikein. Mukava kuulla välillä sitäkin saundia. Kenopää: Ja miusta on mainiota, että näitten levyllä pystybasso ei ole koko ajan sellainen ilmiselvän läskinen soinniltaan ja ettei se dominoi sointia. Pääsee muutkin soittimet esille, kun äänimaailma on mukavan eritelty.

Kenopää: Tää Stealer of Hearts on kyl melkoisen levoton piisi, kun tempo poukkoilee vähän väliä ja rytmilläkin kikkaillaan vähän väliä. Progea rock’n’rollia siis. Marty: Jäin kuuntelemaan piano-osuutta ja mun mielestä on ihan pöllitty jostain muualta. Kenopää: Minun mielestä se nyt vaan on aika geneeristä pianon luritusta tässä piisissä, eikä erityisesti varkaus. Marty: Luin juuri Soundista jutun plagioinnista ja plagiaatin määritteleminen on toisinaan äärimmäisen vaikeaa ja sen kuinka pitkän tunnistettavan saa käyttää ja laittaa omiin nimiin. Kenopää: Loputonta kierrätystähän rock-musiikki on. Marty: Ja hyvin usein tulee lainattua jotain musiikkiteemaa ikään kuin tietämättään. Kenopää: Tuttu tunne minullekin. Ei tietenkään tarkoituksellisesti mitään kopioi, mutta alitajunta voi joskus tehdä tepposet.

Kenopää Bourbon Street-coverin aikana: Tunnistatko? Marty: Tämä on jo tunnistettava. Mutta mielestäni silti omanlaisensa eikä mikään hiilipaperikopio niin kuin tästä tehdyt versiot yleensä ovat. On uskallettu tehdä omalla tyylillään ja minulle tämä ainakin toimii. Marty: Sanoitukset säilytetty melko uskollisesti alkuperäisen mukaenglannin tyylisinä. Kenopää: Soitto taasen menee aikalailla omia polkujaan. Ja hyvä niin.

Kenopää: Näissä muissakin covereissa (taustalla soi All I needed was the rain) on sellainen positiivinen Ruotsinlaiva-meininki, että soitetaan tunnettuja piisejä, mutta omanlaisina letkeinä tulkintoina, jossa ranteet pysyvät sopivan letkeinä. Marty: Luvassa näköjään vielä vanha Elviksenkin hitti Little Sister. Odotan mielenkiinnolla. Kenopää: Ja tässähän se tuleekin kuin tilauksesta. Miltäpä kuulostaa? Marty: Astetta nykyaikaisemmalta kuin Elviksen aikoina, mutta muuten melko uskollinen versio. Kenopää: Joo, tässä ei liiemmälti omia temppuja tehdä. Selkeästikin bändille tärkeä piisi, joka tehty pieteetillä alkuperäistä suuresti kunnioittaen.

Kenopää: Tykkään tästä Bad Bad Boy-versioinnista myös. Mukavan letkeä veto. Marty: Muistaakseni olen kuullut tästä suomenkielisenkin version. Kenopää: Hyvin mahdollista. Onhan tätä coveroitu aika moneen muotoon. Marty: Tosin en kyllä kuollaksenikaan muista, että kuka sen suomeksi esitti. Kenopää: Eipä kaikkea tarvitse muistaakaan. Hyvä on hyvää, esitti sen kuka vain.

Marty: Onks tässä öbaut fifty fifty covereita ja omia? Kenopää: Taitaa mennä niin. Tosin taitaa olla covereita pikkaisen enemmän kuin omia. Toisaalta, varsin omanlaisiaan nuo coveritkin ovat, että aika veteen piirrettyä sikäli. Marty: Tästä piisistä (Yeh Yeh Yeh) tulee mieleen, että esim. Billy Idolkin on ammentanut samasta lähteestä kuin tämä bändi.

Kenopää: Diggaan muuten siitä, kun näillä on tosi rento ote tähän hommaan ja kaikesta kuulee ja näkee, että bändi pitää hauskaa soittaessaan. Ei mitään ryppyotsaisuutta. Ja näkyyhän se kansissakin. Monella bändillä naama kurtussa ja näillä hymyä huulilla ja hassuttelua kehissä.

Marty: Ohoh! Rammsteinin piisi. Kenopää: Mielestäni sopii hyvin levyn päätökseksi. Kunnon Amerikan meininkihän tässä levyssä on 😉 Marty: Joo, hyvin taipuu tämäkin piisi heidän tyyliinsä. En ole vieläkään ihan varma, onko tämän kappaleen wunderbar Amerikan suhteen ironiaa, sarkasmia tai satiiria, kun en ole sanoja oikein tullut kuunnelleeksi. Kenopää: Huumori kuin huumori, lajista niin väliä.

Marty: Jos pidätte hyvin tehdystä nykypäiväistetystä rockabillystä niin tässä on oiva hankintaehdotus teille. Kenopää: Olen samaa mieltä. Kyllä Eestistä kajahtaa!

Bonus-sektori eli muulloin kuultua kommenttia levyn annista:

Maaninen Mehulinko: Piristävää kuulla tällasia versioita Motörheadin ja Rammsteinin piiseistä. Kyllä tätä sietää kuunnella. Jos mä nyt ylipäänsä jotain musiikkia siedän kuunnella, niin tämä on sieltä siedettävimmästä päästä. Ja näin sitten lukijoille viimeistään paljastuu, ettei Maaninen Mehulinko kuuntele oikein mitään ja laukoo noita kommenttejaan suurella asiantuntemuksella. Mutta voihan sitä toki yksivuotiaalla lapsellakin olla musiikista mielipide ja se pystyy sen jotenkin ilmaisemaan. Tai vaikka kissalla. Ainakin mun kissa on ilmassu joistaki piiseistä mielipiteensä, ettei se tykkää niistä. Tämä musa sopis hyvin rakastelun taustalle.

Levyraatoilua 10

Levyraatoilua on ennättänyt jo kymmenenteen osaansa ja tällä kertaa arvion kohteena tamperelainen yhdenhengen-orkesteri nimeltään Siimes. Levystä höpöttäjinä ehtaan levyraateilumeininkiin ovat Marty Blitzkrieg ja Kenopää.

Siimes: Käärmelinna I cd-ep

Marty avaa kansilehtisen ja vitsailee: Tässäkö ne sanat on? 😉 Kenopää: Onneksi ne sanat on kyllä hyvin kuultavissa ilman että niitä on painettu paperille. Minusta ainakin. Marty: Kun on tottunut siihen, että jollain Eppu Normaalillakin on aina sanat kannessa, vaikka heillä laulu onkin miksattu kohtuullisen pintaan. Kenopää: Tässä ei kyllä laulu kasvoille lyö, vaan enemmän noi rytmisoittimet ja kitaroitten omituiset kuviot. Laulu tulee enemmänkin kuin kuilusta. Marty: Aika viipyilevää. Kenopää: Kuulostaa jo ihan kuin arvioisimme viiniä. No, aika hienostunutta tämä musiikki sointimaailman lo-fi-estetiikasta huolimatta on. Marty: Laulajana olen aina sitä mieltä, että saa olla verrattain paljonkin  lo-fi, kunhan vaan laulu kuuluu. Paitsi tietysti jos on instrumentaali.
Marty: Vähän turhan yhdestä puusta molemmat piisit. Tai sitten vaatisi useampia kuuntelukertoja. Kenopää: Minusta näissä on kummassakin piisissä omanlainen otteensa, vaikka saman tarinan osasia ovatkin. Ja vaikka onkin tällaista jumitusjamimusaa, niin mielestäni tästä ei temmonvaihteluita ja muuta kikkailua puutu. Ja tässä toisessa piisissä piano tuo hyvää vaihtelua. Marty: Jälkimmäisen piisin soitto-osista tuli välillä mieleen jopa jotkut Jouni Mömmön aikaiset Mana Mana -jutut noin melodioiltaan. Kenopää: Ja se kyllä on minusta ainakin hieno asia.

Marty: Pitkiä soitto-osia, mutta ei onneksi mitään pahinta proge-tyyliä, eikä jamittelua. Kenopää: Joo, kyllä tämä mutkista ja ylös alas poukkoiluistaan huolimatta etenee koko ajan. Marty: Sehän meni ennen kuin huomasikaan. Kenopää: Jatkoa jää oikein odottamaan. Käsittääkseni toinen osa on ainakin tekeillä, ellei jo julkaisuvalmiina. Marty: Toivottavasti bändi tulevaisuudessa pääsee astetta parempaan studioon ja saa aikaan pikkasen vähemmän kolisevat ja epäselvät saundit. Tosin punk-musiikkia kolmekymmentä vuotta diggailleena minulle kelpaavat kyllä sinällään hieman vaatimattomammatkin saundit. Kenopää: By The Way, tämä on sooloartistin julkaisu, jossa on soittanut ja äänittänyt kaiken itse. Marty: Ohoh! Enpä arvannut. No, siihen nähden hyvää jälkeä. Kenopää: Todellakin.

Silent Screamin levyn ennakkokuuntelutilaisuudessa raikasi hyvä musiikki

 

Silent Scream-yhtye järjesti torstaina 25.10.2012 Public Execution pitkäsoittonsa ennakkokuuntelutilaisuuden Helsingissä Bar Stagella . Koska Diggaan, siis olen -blogzinen tekijäkaartille maittaa hyvä synkistelymusiikki, osa poppoostamme suuntasi kulkunsa ennakkokuuntelua. Tässä kuvallisia ja sanallisia tuokiokuvia häppeningistä.

Erinäisistä syistä johtuen ennätimme paikalle tyylikkäästi akateemisen vartin verran myöhässä ja meitä vastaanottamassa oli kaiuttimista raikaava Silent Screamiksi helposti tunnistettavissa oleva musiikki ja tuttujen moikkailu. Onneksemme Public Execution soitettiin useamman kerran, joten pääsimme kuulemaan kaikki kappaleet ja näin ollen nauttimaan useista piiseistä useamman kerran. Kuten ensimmäisellä pitkäsoitolla, on myös toisella levyllä sekä riehakkaita ryttyytyksiä että hieman maltillisempia tunnelmointeja. Ja yhtye on onnistunut monipuolistamaan ilmaisuaan ja viemään juttuaan vielä pitemmälle kuin aiemmin.

Levyä baarin kajareista raikaavana kuunnellessa tuli mieleen Curesta, Amebixista, Fields of Nephilimistä, Bauhausista, Joy Divisionista, Killing Jokesta, Swansista, Crassista  ja muusta synkistelymusiikista. Silent Scream ei kuitenkaan ole mikään kopioitsijalauma, vaan musiikillinen synkistelysoppansa maistuu ennen kaikkea ihan vain Silent Screamilta. Vaikutteet kuuluvat paremminkin mausteina ja juontavat siitä, että jos ja kun haluaa tehdä punkin katkuista post-punk-synkistelymusiikkia, kuulostaa haluamattaankin enemmän tai vähemmän muilta samassa genressä mellastavilta yhtyeiltä. Ja Silent Scream selkeästikin on genretietoinen, tyylitajuinen ja tietoinen gootti-  ja punk-musiikin menneisyydestä ja nykyisyydestä.

Kaiken muun hyvän lisäksi Silent Scream on siitä hyvä, että yhtye ei laula jotain tyhjänpäiväistä jollotusta synkistelynsä päälle, vaan sanoitukset käsittelevät todellisia kauhuja. Sota kaikkine kauhuineen ei ole yhtään huonompi teema tällaiselle levylle ja bändille.

Ja jos sota kuuluu sanoituksissa, se myös näkyy levyn kansitaiteessa. Kauhua ei tarvitse hakea splatter-elokuvista, vaan kauhua piisaa kun avaa valokuva-arkistot Suomen sota-historiasta. Ja kansikuvanakin on hyödynnetty todellista omasta historiastamme kertovaa kuvaa, joka tuskin jättää ketään sanattomaksi.

Silent Scream ei selkeästikään ole sotaa ihannoiva yhtye, vaan se käsittelee musiikissaan, sanoituksissaan ja kansikuvataiteessaan todellisia asioita, todellisia tapahtumia, elämän ja kuoleman todellisia kauhuja. Ja se tekee yhtyeestä montaa muuta synkkää musiikkia työstävästä yhtyeestä. Se ei ole patsastelua kalliissa vaatteissa soittamassa tyylikkäillä instrumenteilla egoistista hautuumaan haamut bulkkiguutteilua, vaan se on jotain todellista, elämänmakuista. Jotain mihin ani harva yhtye kykenee.

Yhtyeen kanssa tuli juteltua levyn tekemisestä, kansien kanssa olleista kommelluksista, ja saimmepa myös houkuteltua yhtyeen poseeraamaan Diggaan, siis olen -blogzineä varten valokuvissakin.

Ennakkokuunteluiltamassa oli varsin mukava tunnelma ja oli hieno päästä kuuntelemaan levyä. Tämä on ehdottomasti niin kova levy, että kaikkien synkkäsävyisestä punkinkatkuisesta post-punkkeilusta ja goottimusiikista diggaavien kannattaa ostaa tämä itselleen joko Stupido Recordsilta suoraan tahi jostain hyvin varustetusta levykaupasta.

 

Levyraatoilua, osa 9

Marty Blitzkrieg ja Kenopää hardcore-punkin klassikkolevyn äärellä. Tulkoon kaikille hyvä joulu, jotka joulua viettävät! Ja muille toivotamme äärettömän hyviä fiiliksiä Äärettömän joulun äärellä 🙂

Terveet Kädet: Ääretön joulu 7″ ep (Svart)

Kenopää: KLASSIKKOLEVY. Tästä on vaikea pistää paremmaksi. Marty: Soitto on ripeää ja tiukkaa. Piisit miellyttävän lyhyitä. Tosin en pidä kauheasti Läjän huutotyylistä. Kenopää: Ei sun tarttekaan. Mä pidän sunkin puolesta siitä. Marty: Sävellykset sinänsä hyviä.
Kenopää: Ehkä maailman paras hossee-levy ikinä. Ellei sitten TK:n uusimpia lasketa vielä paremmiksi tai samalle viivalle. PARHAUTTA.

Marty: Epäilemättä TK on ansainnut kulttiasemansa, mutta itse diggailin enemmän muunmuassa LAMAa, Kohu-63a ja Appendixia. Vertaa puhdas laulutyyli. Myös sanoitukset olivat kyseisillä bändeillä lähempänä sydäntäni. Kenopää: Mulla taasen on toisinpäin. Tykkään sunkin mainitsemista bändeistä, mutta TK on se mikä mun sydämeni saa sykkimään ja mieleni villiintymään. Synkkyyttä, julmuutta, tylyyttä ja kierouksia lyriikoissa. Rakastan suuresti. Ja piisit niin pelkistettyjä, ettei ehdi kyllästyä.

Marty: Täytyy myöntää, että tämä on tietääkseni ensimmäinen kerta, kun olen koskaan tämän levyn kuullut. Kenopää: Oli sitten korkea aika sillekin.

Tornion Kevään aikana Marty: Täähän on ihan hittipiisi. Tämän olen kuullut aiemminkin. Kenopää: Kukapa ei olisi, jos korvansa auki pitää punk-piireissä.

Marty: Nää oli näköjään suurella ja mahtavalla Pokolla aikanaan. Kenopää: Mun mielestä parasta musiikkia mitä Poko on koskaan julkimoinut. Olisi vaikea kuvitella, että nyt Pokolta tulisi ulos tällaista.

Kenopää: Levy loppui. Tekee aina mieli laittaa uudelleen soimaan. Marty: Olen edelleen sitä mieltä, että Kohu-63 oli Pokon parasta julkaisukantaa. Tosin ei tämäkään levy ja bändi missään mielessä turha ole. Kenopää: Ei todellakaan. Ja kovassa iskussa bändi on vieläkin. Ellei kovemmassa kuin koskaan.

Kenopää: Tästä tuli kyllä lyhin Levyraatoilua ikinä. Marty: No, kai ny kun levykin on noin lyhyt.
Kenopää: Totta, mutta on se vaan kova.

Bonus-sektori eli muulloin kuultua kommenttia levyn annista:

Maaninen Mehuhetki: Sianlihaa, niinkö? Sitäkö se karjuu siinä? (T.Tuho-piisin aikana).
”Aivolohkon yhteydestä onnelliset huudot” (Onnellisia kytkentöjä piisin aikana) kuulin vaikkei se varmaan ollut niin. No, olihan se sentään melkein sinne päin.
”Verenpunaiset pierut tähtiin jysähtää” (Musta Jumala piisin aikana). Ei se viesti tuollaisella huutamisella mene perille, että onko se minun vika, jos en saa selvää.

Levyraatoilua, osa 8

The Roots of Psychobilly-kokoelman kakkoslevyn ollessa stereoitten cd-pesässä soimassa, kommentteja  levystä heittelevät Marty Blitzkrieg ja Kenopää. KWH:n ja Kenopään kommentteja ykköslevystä voipi tsekkailla Levyraatoilua-palstan osassa 7.

Kenopää: Johnny Burnette on kova sana ja niin on tämä piisikin. Marty: Jos oikein muistan, niin kuulin tän ekaa kertaa Robert Gordonin levyttämänä. En tiennyt silloin, että se olisi jotain psychobillyä tai muuta, termiin törmäsin sitten myöhemmin. Gordonin version kuulin -80 -luvun alussa. Kenopää: Siitä on siis tovi aikaa. Kaikki tällä hetkellä psychobilly-genressä bilettävistä eivät olleet silloin vielä edes syntyneet. Niin se aika rientää.

Marty: Nimen perusteella, että aavistelin että tämä Kingsmenin Weekend piisi olisi Eddie Cochranin vanha klassikko, mutta ei.  Kenopää: Kova piisi tämä on, oli sitten kenen vain. Hyvää musaa kummallakin esittäjällä kyllä on. Marty: Sanoisin, että instrumentaali, muttei mitään rautalankaa. Kenopää: Joo, ei tule Emma tästä mieleen.

Kolmantena kakkoslevyllä soi Keith Courvale: Trapped Love ja Marty toteaa: Tulee tästä laulutavasta mieleen sekoitus monesta suuremmasta rock/rockabilly-tähdestä, mutta laulutyyli on kuitenkin omintakeinen. Ja tää on hyvä piisi. Kenopää: Sitähän se on.
The Rhythm Rockersin Madness piisi kirvoittaa Kenopään sanomaan: Tämä on jotenkin selkeämmin psycho-osastoa eikä vain sen edeltäjä-meininkiä. Tällaista voisi odottaa kuulevansa vaikkapa KDV-Deviatorsin keikalla. Marty: Tuskin kuitenkaan sama bändi, joka soitellut Crazy Cavanin taustalla. Kenopää: Ihan vuosiluvusta voi päätellä, että kyseessä eri porukka. Simppeliä ja toimivaa rytkytystö kummatkin Rhythm Rockersit.

The Playboys: Jungle Fever soi viidentenä levyllä ja Marty sanoo: Tulee tästä piisistä jotenkin Batman theme mieleen, mikä on  aina hyvä asia. Kenopää: No, kun peruskaavaa koluaa samasta kohdasta, niin samaltahan se kuulostaa 🙂

Kenopää: Tämä (Link Wray and His Ray Men: Comanhe) on kyllä kova sana. Diggaan. Hyvä bileitten käynnistäjä. Link Wray kun on asialla, niin eipä kauheasti metsään mennä rockauksessa. Marty: Oli ilo nähdä mies 80-luvun puolivälissä rock-festareilla Suomessa esiintymässä eräänkin The Agents-bändin tukemana. Ja silloin saundi oli astetta tukevampi kuin näinä vanhoina hyvinä aikoina. Kenopää: Teknologian kehityksen joissain tapauksissa kuulee selkeästi.

Kenopää: Ja tämä (The Fendermen: Mule Skinner Blues) se vasta hulvaton, hillitön ja hauska piisi onkin. Usein kuulee miksaajan tahi dj:n soittelevan tätä esiintyjien välissä keikkapaikoilla. Ja aina tätä on hauska kuunnella. Marty: Jotenkin tulee mieleen että Jason and the Scorchersien laulaja on mahdollisesti voinut ottaa tästä jopa vaikutteita laulutapaansa. Kenopää: Ja tämä on täysin mahdollinen skenaario.

Mickey Hawks & The Night Raiders: Bip Bop Boom -> Marty: tätäkö pitäisi kommentoida? Tulee mieleen Little Richardin alkupään hitit ja hyvä niin. Kenopää: Hyvä niin. Ei ehkä niin kuolematon meininki, mutta hyvää silti.
Ronnie Dawson: Rockin’ Bones -> Marty: Selvästikin eräs aikansa teinisensaatioista päätellen lauluäänestä. Kenopää: Joo, ei ole kovin baritoni-meininkiä tosiaan.

Gene Summers And His Rebels: School of Rock’n’Roll -> Kenopää: Aika tasapaksua paukutusta tääkin piisi. Uupumus alkaa iskeä ja mennään vasta alle puolivälin tätä levyä. Marty: Pikkasen alkaa itteekin välillä kyllästyttään rock ja boogie-kaavan edestakainen toistelu. Kenopää: Aika kasvotonta menoa keskimääräinen rock’n’roll ja psycho-meno. Ne parhaimmat on sitten ihan helmiä ja paskimmat ihan paskoja.

Don Willis: Warrior Sam -> Kenopää: Saako skipata? Marty: Sen verran täytyy sanoa, että kuulostaa aavistuksen verran soundinsa puolesta Meteorsilta. Kenopää: Ja se riittääkin tästä piisistä miun mielestä.

Jim McDonald: Let’s have A Ball -> Marty: Alan sanoittajien ikuinen lempilapsi eli pidetään bileet. Piisi tosin melko tavanomainen.

Dave ”Diddle” Day: Blue Moon Baby -> Kenopää: Tää on mun mielestä piristävä piisi tässä välissä, vaikka aika laiskan letkeä ja hieman debishenkinen tunnelmaltaan onkin. Mutta erottuu edukseen edellisistä tasapaksuista renkutuksista. Marty: Tulee jotenkin mieleen vanhat orjien laulamat kappaleet, kun he uurastivat puuvillapelloilla ja lauloivat. Kenopää: Totta turiset. Ja ei hullumpaa menoa senkään takia.

Kai Ray: I want some of that -> Kenopää: Ja tää on miun  mielestä jo rytmittelyjenkin vuoksi edellisen kaltaisesti kiinnostavampi kuin nuo peruskaavan länkytykset. Marty: Hmm… Lauluharmonioista tuli mieleen välillä lappilaiset joi’ut sekä jopa Beach Boys. Kenopää: Eli kaukana ollaan normaaleista roukkenroul-pullamössöpupertamisista. Tässä on asennetta ja ilmettä, vaikkei mikään neronleimaus millään muotoa olekaan. Joskus sillä asenteella vaan päästään parempiin ratkaisuihin kuin varman päälle pelaamalla.

Willie Joe And His Unitar: Unitar Rock -> Kenopää: Mulla tulee tästä etäisesti Crazy Cavan mieleen noista kitaroista ja varsin huolettomasti paiskotusta soitannasta. Marty: Pyykkilautameininki. Kenopää: Eli primitiviisen puolella ollaan. Jotain samaa tässä on myös mitä Dollar Bill tekee.

Walter Brown & His Band: Jelly Roll Rock -> Kenopää: Että ruokailun maailmassa ilmeisesti tässä piisissä. Ei hullumpi aihe sekään. Marty: Taas iskee rock-kaava -väsymys.

Carl Perkins: Her Love Rubbed Off -> Marty: Ite iso  tähti soittaa. Ei ehkä kuitenkaan tunnetuinta hittiään. Kenopää: Mutta ei tämä huono ole. Marty: Joskus ne piisit joista ei tule hittiä, ovat toisinaan parempia kuin ne joista tulee, tai joista väkisin tehdään sellaisia. Kenopää: Totta puhut taas.

The Scotty Moore Trio: Have Guitar, Will Travel -> Marty: Onkohan tämä peräti sama mies, joka soitteli itse kuninaan taustalla, eli Elviksen luotto-kitaristi? Kenopää: Oli tai ei, niin hyvin vetävät. Marty: Mielenkiintoinen laulutapa hyvässä mielessä.

Eddie Bond: Slip, Slip, Slippin’ In -> Kenopää: Hieno piisi tämä on. Diggaan. Mites sulle kolisee? Marty: Kertosäe asettuu vakaaseen jatkumoon josta esimerkkeinä ovat muunmuassa Slipping’ and Sliding, OOWEE OOHLAA (se Hurriganesin piisi)…

Mickey Hawks & The Night Raiders: Cotton Pickin’ -> Marty: Melko tiukasti soitettu instrumentaali. Tulee mieleen edelläkuullun Link Wrayn piisit.

Screamin’ Jay Hawkins: I put A Spell On You -> Kenopää: Tää on ihan parhautta. Alkaa aina naurattaa ja samaan aikaan tää jotenkin karmii selkäpiitä. Täydellistä Halloween-kamaa.
Marty: Mies osasi ainakin tietyllä tavalla rääkätä äänijänteitään.

Ray Harris: Come On Little Mama -> Marty: Ja taas on genren traditiot hyvin hallussa. Kenopää: Ja kierrätys kukoistaa. Ou jee!
Junior Thompson: How Come You Do Me -> Kenopää: Ja tässä on nikotus-hikka-meno päällä ja soittokin nytkii kuin vain tällaisessa tapana on. Kitara kyllä kulkee komeasti. Marty: Soolo on kuin suoraan Elviksen luottokitaristin kataloogista. Kenopää: Eli ei kehnompaa ollenkaan. Mutta toi hikatus alkaa ärsyttää.

Don Willis: Boppin’ High School Baby -> Marty: Hyvä yleiskaiku. Tuo avaruutta kappaleeseen ja live-tunnelmaa. Kenopää: Miusta toi soundi on kauhean tukkoinen. Sellainen, kun vaihevirhettä pukkaa ja eri asiat riitelevät keskenään ja äänikuva menee tukkoon. Piisi on aika jees. Marty: Hyvä draivi.

Levyn ja koko kokoelman viimeinen piisi on Link Wray And His Ray Men: Rawhide -> Kenopää: Viimeistä viedään ja komeasti viedäänkin. Marty: Wraylla hieno itse tehty särösaundi kitarassa. Käsittääkseni Marshall ei ollut vielä patentoinut säröään tuossa vaiheessa.

Kenopää: Mikäpä sulla yleisvaikutelma tästä kakkoslevystä ja kokoelmasta ylipäätään? Marty: Hellyttäviä puolen vuosisadan takaisia soundeja jos kohta liian usea piisi muistutti toinen toistaan. Vertaa rokkikaava. Tosin onhan se tavallaan hyväkin että pitäydytään tietyissä genren määrittelemissä puitteissa. Kenopää: Ei kaikkien tarvitse soittaa progea.

Marty: Ihan sujuvasti tätä kuitenkin kuunteli ja rahat voisi tuhlata paljon huonompaankin tarkoitukseen. Kenopää: Joo, hyvä kokis tämä on, vaikkei tätä yhdeltä istumalta kyllä jaksa varmaan kuunnella kukaan. Marty: Kyllä ykkösfani kuuntelee mitä vaan. Tarttis vaan löytää jostain se sellainen ykkösfani.

Levyraatoilua, osa 7

Tällä kertaa syynissä The Roots of Psychobilly-kokoelma. Koska kokis on 50 piisiä sisältävä kahden cd:n pläjäys, on kokoelman arvio jaettu kahteen osaan. Muuten olisi tullut ylipitkä juttu. Pitkä on nytkin, mutta niin on kokoelmakin. Kokoelman ekan cd:n kimpussa ähkivät ja pähkivät KWH ja Kenopää.

The Roots of Psychobilly CD

KWH: Ihan tuttua kamaa. Kenopää: Niin on, peruskauraa.
KWH: En oo kai kuullut tästä (The Phantom: Love me) kuin vain Crampsin version. Joka on kyllä aika samanlainen.
Piisi ei oo todellakaan pituudella pilattu. Tää on näitä levyjä joita soitetaan aina keikoilla ennen kuin bändit aloittaa. Kenopää: Sitäpä juuri. Saattaa hyvään tunnelmaan. Etkolevy.
KWH: Tää (Link Wray And His Ray Men) Rumble on kyllä klassikkoveisu.   Sekä veisu että Link Wray. Molemmat aika klassikoita. Seuraava näyttää olevan Dick Dale, ei sekään yhtään sen vähempää klassikko. Surffimies.

KWH: Pelkästään jo kantta katsomalla voisi sanoa, että haluan hankkia tän levyn. Pitääkin hankkia. Kenopää: Suosittelen, ei edes maksa paljoa.

KWH: On vaan niin hemmetin vaikea löytää tällaisesta (Ron Thompson: Switchbladesta) mitään uutta sanottavaa. Periaatteessa tällaisen levyn voisi arvostella sen perusteella, että miten tämä on koottu. Onko piisit oikeanlaisia edustamaan tätä nimeä. Kenopää: Niimpä. Kokiksella kuitenkin kaksi levyä ja 50 piisiä. Tuskin jaksaa kaikkia eritellen kommentoida. KWH: Eikä siinä ole oikein mitään järkeä. Että eiköhän siinä ole juuri se tärkeintä mitä juuri sanoin, ja se että millaista tätä on kuunnella. Että esim. kuinka monta piisiä pitää hyppiä yli.

Kenopää: Miusta on kuitenkin hauskaa, että tällä kokiksella on kuitenkin aika monen erityyppisiä piisejä, että psychobillyn eri puolet tulee esille. Olisi ollut tosi helppo tehdä vaikka 200 piisin kokis, missä joka piisi edustaa yhtä psykobillyilyn puolta. Se on sitten eri asia, että kuinka sitä olisi jaksanut kuunnella kukaan muu kuin sen osa-alueen fanaattisin fani.
(levy johti keskusteluun psychobillyskenestä, faneista ja -toimijoista, ja levy jäi taustamusiikiksi)

Sunglasses after dark piisistä Kenopää: mulla muuten oli yhteenaikaan arskat auringonlaskun jälkeen käytössä. Kiinnostaa varmaan paljon, heh. KWH: On sitä tullu mentyä itekin baariin aurinkolasit päässä, kukapa sitä ei olisi tehnyt. Samoihin aikoihin mä olin muutenkin päättänyt että olen kuolematon, ei sentään autot ajanut päälle. Kenopää: Hyvä niin. Kenopää The Shadesin Strolling after dark-piisistä: Hauskaa muuten, että jo tuolloin tämä yksi riffi ollut kierrätyksessä helevetisti. Saatika nyt kymmeniä vuosia myöhemmin. No, hyvä riffi toimii, menköön kiertoon. KWH: Right. Toimivan jutun aina voi käyttää uudestaan. Kenopää: Ja joku McCoy laittaa kiertoon, vaikkei toimiskaan. (naurua kummaltakin)

The Impsin Uh Oh-piisistä KWH: Very nice. Mulle ihan uus tää. Kenopää: Mulle ei, mutta mä oonkin Nuggets-yms.-diggari, joka kaivaa kaikkee paskaa kirppareilta, netistä, jne., ihan vaan sen toivossa, että jos tällä tuikituntemattomalla karvapäälaumalla oiskin hyvä riffi. Usein ei pääse pettymään kuin korkeintaan liaan modernin musiikin kohdalla. KWH: Kiva kitara. Kenopää: Joo, on. Kivan garage ja psykedelinen samaan aikanaa. Semisti punk.

KWH The Scarletsin Stampede-piisistä: Taas lähti aika perustsydeemi kehiin. Kenopää: Ei tääkään huonoa ole, mutta varsin geneeristä todellakin. Rytmiosasto pelastaa onneksi aika paljon.

The Ramrodsin The Ghostriders in the sky-piisin aikana Kwh: Tää ei kyllä missään mielessä ole paras tulkinta tästä piisistä. Kenopää: Eipä ole ei.

Link Wray And His Ray Men: Right Turn -piisin aikana Kenopää: Taas Link Wrayta ja meno kohdillaan. Voisi olla jossain esipunk-kokoelmalla myös, niin kuin itseasiassa joissain kokiksissa onkin. KWH: Täällä on muutama kantava artisti, jotka antavat hyvän pohjan tälle levylle ja sinne väliin voi heittää sitten vähän sitä ja tätä sieltä täältä. Link Wray ja Johnny Burnette on kovasti edustettuna. Burnette on mulle tärkeää, siinä on Elvistä enemmän villiä seksuaalisuutta ilman lantion ketkutustakaan, musiikillisesti ainakin. Kenopää: Burnette rules ja eipä sitä kai liikaa voi kuunnellakaan. Ja ei tääkään (Rock-A-Teens: Woo Hoo) hullumpaa ole. KWH: Pakko myöntää että odotan kovasti piisiä 25, jostai nkumman syystä 😉 Kenopää: Ylläri pylläri, Burnetteahan se.

KWH: Mul tuli yht’äkkiä se Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa mieleen, gonzo-meininki. Kenopää: Eikös meillä aina ole? (naurua kummankin toimesta) Kenopää ja KWH on yhtä hullu kaksikko. Lähetään Las Vegasiin, vuokrataan jenkkiauto ja laitetaan takakosla täyteen lääkkeitä. Vihkikappeleista pitää pysyä kaukana. Kenopää: Ei ainakaan keskenään mennä naimisiin 😉 (NAURUA) Kwh: Eikä muutenkaan. Kenopää: Näi o!

KWH: Ehkä just ja just yhden puolikkaan (1 cd ja 25 piisiä, toim. huom.) jaksaa kerralla kuunnella. Kenopää: Tai puolet puolesta, mua väsyttää jo. (NAURUA KUMMANKIN TOIMESTA) Kwh: Onneksi Burnette tulee vikana tällä puolella, niin se pelastaa sen fiiliksen. Kenopää: Voi olla niinkin, ellen nukahda sitä ennen. (NAURS)
Kenopää: Mulla tulee mun vanhemmat mieleen tästä kokoelmasta. Menee vähän sinne tänne ja meno on ihan psychoo. KWH: -ttista? Kenopää: Ei sentään psykoottista, mutta psychoa kuitenkin. KWH: Tää ny on ihan vammanen piisi ainakin (Sheriff & The Ravels: Shombalor). Kenopää: No, mun faija varmaan diggais kybällä. Mä en ihan kauheesti pisteitä anna muusta kuin menon sekopäisyydestä. KWH: Happy Days in drugs. Kenopää: Joo, Fonzie piripäissään. KWH: JES, just tätä!

Kenopää: Toi Werewolf oli miusta hyvä ja nyt se sun Burnette-seksyilijä tulee! KWH: Joo, nyt se tulee ja nikottelee mulle…. (NAURUA)
Kenopää: Onhan tää tällaista panomusaa. Hyvä rytmi polkee menemään 🙂 KWH: 50-luvun villimies. Kenopää: Ja toimii yhä. Vaikkei tää kyl tän paras oo. KWH: Ei. IHANAA MURINAA. Kenopää: Tuli taas todella journalistisella otteella analysoitu pläjäys. Gonzo, here we go! KWH: Gonzo–journalismia. JESH! Nyt sitä sitten vois lähtee sinne ruuan laittoon, ennen kuin maha tosiaan murisee kovempaa kuin stereot.