Tällä kertaa syynissä The Roots of Psychobilly-kokoelma. Koska kokis on 50 piisiä sisältävä kahden cd:n pläjäys, on kokoelman arvio jaettu kahteen osaan. Muuten olisi tullut ylipitkä juttu. Pitkä on nytkin, mutta niin on kokoelmakin. Kokoelman ekan cd:n kimpussa ähkivät ja pähkivät KWH ja Kenopää.
The Roots of Psychobilly CD
KWH: Ihan tuttua kamaa. Kenopää: Niin on, peruskauraa.
KWH: En oo kai kuullut tästä (The Phantom: Love me) kuin vain Crampsin version. Joka on kyllä aika samanlainen.
Piisi ei oo todellakaan pituudella pilattu. Tää on näitä levyjä joita soitetaan aina keikoilla ennen kuin bändit aloittaa. Kenopää: Sitäpä juuri. Saattaa hyvään tunnelmaan. Etkolevy.
KWH: Tää (Link Wray And His Ray Men) Rumble on kyllä klassikkoveisu. Sekä veisu että Link Wray. Molemmat aika klassikoita. Seuraava näyttää olevan Dick Dale, ei sekään yhtään sen vähempää klassikko. Surffimies.
KWH: Pelkästään jo kantta katsomalla voisi sanoa, että haluan hankkia tän levyn. Pitääkin hankkia. Kenopää: Suosittelen, ei edes maksa paljoa.
KWH: On vaan niin hemmetin vaikea löytää tällaisesta (Ron Thompson: Switchbladesta) mitään uutta sanottavaa. Periaatteessa tällaisen levyn voisi arvostella sen perusteella, että miten tämä on koottu. Onko piisit oikeanlaisia edustamaan tätä nimeä. Kenopää: Niimpä. Kokiksella kuitenkin kaksi levyä ja 50 piisiä. Tuskin jaksaa kaikkia eritellen kommentoida. KWH: Eikä siinä ole oikein mitään järkeä. Että eiköhän siinä ole juuri se tärkeintä mitä juuri sanoin, ja se että millaista tätä on kuunnella. Että esim. kuinka monta piisiä pitää hyppiä yli.
Kenopää: Miusta on kuitenkin hauskaa, että tällä kokiksella on kuitenkin aika monen erityyppisiä piisejä, että psychobillyn eri puolet tulee esille. Olisi ollut tosi helppo tehdä vaikka 200 piisin kokis, missä joka piisi edustaa yhtä psykobillyilyn puolta. Se on sitten eri asia, että kuinka sitä olisi jaksanut kuunnella kukaan muu kuin sen osa-alueen fanaattisin fani.
(levy johti keskusteluun psychobillyskenestä, faneista ja -toimijoista, ja levy jäi taustamusiikiksi)
Sunglasses after dark piisistä Kenopää: mulla muuten oli yhteenaikaan arskat auringonlaskun jälkeen käytössä. Kiinnostaa varmaan paljon, heh. KWH: On sitä tullu mentyä itekin baariin aurinkolasit päässä, kukapa sitä ei olisi tehnyt. Samoihin aikoihin mä olin muutenkin päättänyt että olen kuolematon, ei sentään autot ajanut päälle. Kenopää: Hyvä niin. Kenopää The Shadesin Strolling after dark-piisistä: Hauskaa muuten, että jo tuolloin tämä yksi riffi ollut kierrätyksessä helevetisti. Saatika nyt kymmeniä vuosia myöhemmin. No, hyvä riffi toimii, menköön kiertoon. KWH: Right. Toimivan jutun aina voi käyttää uudestaan. Kenopää: Ja joku McCoy laittaa kiertoon, vaikkei toimiskaan. (naurua kummaltakin)
The Impsin Uh Oh-piisistä KWH: Very nice. Mulle ihan uus tää. Kenopää: Mulle ei, mutta mä oonkin Nuggets-yms.-diggari, joka kaivaa kaikkee paskaa kirppareilta, netistä, jne., ihan vaan sen toivossa, että jos tällä tuikituntemattomalla karvapäälaumalla oiskin hyvä riffi. Usein ei pääse pettymään kuin korkeintaan liaan modernin musiikin kohdalla. KWH: Kiva kitara. Kenopää: Joo, on. Kivan garage ja psykedelinen samaan aikanaa. Semisti punk.
KWH The Scarletsin Stampede-piisistä: Taas lähti aika perustsydeemi kehiin. Kenopää: Ei tääkään huonoa ole, mutta varsin geneeristä todellakin. Rytmiosasto pelastaa onneksi aika paljon.
The Ramrodsin The Ghostriders in the sky-piisin aikana Kwh: Tää ei kyllä missään mielessä ole paras tulkinta tästä piisistä. Kenopää: Eipä ole ei.
Link Wray And His Ray Men: Right Turn -piisin aikana Kenopää: Taas Link Wrayta ja meno kohdillaan. Voisi olla jossain esipunk-kokoelmalla myös, niin kuin itseasiassa joissain kokiksissa onkin. KWH: Täällä on muutama kantava artisti, jotka antavat hyvän pohjan tälle levylle ja sinne väliin voi heittää sitten vähän sitä ja tätä sieltä täältä. Link Wray ja Johnny Burnette on kovasti edustettuna. Burnette on mulle tärkeää, siinä on Elvistä enemmän villiä seksuaalisuutta ilman lantion ketkutustakaan, musiikillisesti ainakin. Kenopää: Burnette rules ja eipä sitä kai liikaa voi kuunnellakaan. Ja ei tääkään (Rock-A-Teens: Woo Hoo) hullumpaa ole. KWH: Pakko myöntää että odotan kovasti piisiä 25, jostai nkumman syystä 😉 Kenopää: Ylläri pylläri, Burnetteahan se.
KWH: Mul tuli yht’äkkiä se Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa mieleen, gonzo-meininki. Kenopää: Eikös meillä aina ole? (naurua kummankin toimesta) Kenopää ja KWH on yhtä hullu kaksikko. Lähetään Las Vegasiin, vuokrataan jenkkiauto ja laitetaan takakosla täyteen lääkkeitä. Vihkikappeleista pitää pysyä kaukana. Kenopää: Ei ainakaan keskenään mennä naimisiin 😉 (NAURUA) Kwh: Eikä muutenkaan. Kenopää: Näi o!
KWH: Ehkä just ja just yhden puolikkaan (1 cd ja 25 piisiä, toim. huom.) jaksaa kerralla kuunnella. Kenopää: Tai puolet puolesta, mua väsyttää jo. (NAURUA KUMMANKIN TOIMESTA) Kwh: Onneksi Burnette tulee vikana tällä puolella, niin se pelastaa sen fiiliksen. Kenopää: Voi olla niinkin, ellen nukahda sitä ennen. (NAURS)
Kenopää: Mulla tulee mun vanhemmat mieleen tästä kokoelmasta. Menee vähän sinne tänne ja meno on ihan psychoo. KWH: -ttista? Kenopää: Ei sentään psykoottista, mutta psychoa kuitenkin. KWH: Tää ny on ihan vammanen piisi ainakin (Sheriff & The Ravels: Shombalor). Kenopää: No, mun faija varmaan diggais kybällä. Mä en ihan kauheesti pisteitä anna muusta kuin menon sekopäisyydestä. KWH: Happy Days in drugs. Kenopää: Joo, Fonzie piripäissään. KWH: JES, just tätä!
Kenopää: Toi Werewolf oli miusta hyvä ja nyt se sun Burnette-seksyilijä tulee! KWH: Joo, nyt se tulee ja nikottelee mulle…. (NAURUA)
Kenopää: Onhan tää tällaista panomusaa. Hyvä rytmi polkee menemään 🙂 KWH: 50-luvun villimies. Kenopää: Ja toimii yhä. Vaikkei tää kyl tän paras oo. KWH: Ei. IHANAA MURINAA. Kenopää: Tuli taas todella journalistisella otteella analysoitu pläjäys. Gonzo, here we go! KWH: Gonzo–journalismia. JESH! Nyt sitä sitten vois lähtee sinne ruuan laittoon, ennen kuin maha tosiaan murisee kovempaa kuin stereot.
Diggaan, siis olen 