Kaikkihan tätä hehkuttavat, mutta hehkutuksensa kyllä ansaitsevat, joten PÄÄ KIItä hehkutamme mekin!
Teemu Bergmanilla on pahana tapana pykätä nopeasti bändejä kasaan, tehtailla niillä liukuhihnalla levyjä ja lopettaa yhtyeet yhtä nopeasti kuin aloittikin ne. Huonona puolena on se, että yhtyeet harvemmin ehtivät kypsyä ja kehittyä aina vain paremmiksi. Hyvänä puolena on se, että hyvää musiikkia syntyy paljon ja se on juuri mukavan hiomatonta, spontaania ja täynnä energiaa. Teemun bändeistä toimituskaartimme on digannut (ja diggaa) ihan kybällä mm. Jessie Garon & The Sexorcistsia, Heartburnsia ja Kakkahätä-77aa. Ei ole siis kellekään varmaan yllätys, että olemme täysin liekeissä Teemun uusimmasta(?) PÄÄ KII-poppoosta.
Pää Kiiltä on ehtinyt ilmestyä lyhyessä ajassa ihkaoma Inkkarit kanootissa 7″-ep ja split-7″ Maakuntaradion kanssa. Tuloillaan on myös toinen splittijulkaisu, Pää Kii / Death Laser – Split 7″ (Airiston Punk-levyjen ja Blast of Silence Recordsin yhteistyöjulkaisu, AIRO-25).
Pää Kii / Maakuntaradio-splittiseiskatuumaisella (Airiston Punk-levyt, Airo-22) Pää kiiltä on mukana Kalifornia Dreamin’ piisi, joka kertoo sanoituksissaan surullisen tarinan siitä kuinka laulajaminä jää kaipaamaan itsemurhan tehnyttä outolintua, jonka unelmien siivet eivät saaneet tarpeeksi tuulta alleen. Kappaleessa tyttö tekee itsemurhan päädyttyään kylähulluksi. Laulun minä pohtii maailman synkkyyttä. Soitto on popille hieman kumartelevaa punkisti soitettua rokkia, jossa kitarat helkkäävät ja taustalaulut on ”wiuu-uu”. Ihqua, söpöä, ja niin kovin herttaista. Samaan aikaan kuitenkin inhorealistista maailmankuvaa ja melankoliaa. Mielenkiintoinen kokonaisuus siis kaikenkaikkiaan. Kertsi, ja oikeastaan koko piisi, jää helposti päähän soimaan. Kappale on haikeudellaan todella kaunis. Vaikka Maakuntaradion Vain Pieni Hetki on kaunis kappale maittavaa melankolista poppipunkkia ja urkumelodia jää päähän sahaamaan helposti (pipodiskossa urut raikaa päiväs toiseen), on Pää kiin puolta tullut kuunneltua ehdottomasti enemmän. Varsin hyvä levy kokonaisuutena, joka kannattaa hankkia niin kauan kuin 500 kpl:n painoksesta on jäljellä yhtäkään kappaletta edes jossain kämäisessä punk-distrossa.
Inkkarit kanootissa 7″-ep (Airiston Punk-levyt, Airo-21) on kyllä sellainen levy, ettei siitä helposti saa kylläkseen. Toimituskollektiivin porukalla on käynyt useammankin kerran niin että on päätetty kuunnella eepeeltä vain yksi piisi, mutta päädytty kuuntelemaan levy monta kertaa peräkkäin. Levyn avaa K-18 ja kiihkeästi avaakin. Piisi on lyhyt, ytimekäs, sanoituksiltaan rujo ja toteutustavaltaan varsin iskevä ja tarttuva. Sanoitusten maailma on taas kerran nihilistinen, mutta se nyt ei varmaan ketään yllätä tämän yhtyeen kohdalla? Jos kerran kannessa poppoon keulahahmo on pytyllä stobe kourassa ja takakannessa yksi musikanteista makaa tiellä, niin olisihan se omituista, jos sanoituksissa hehkutettaisiin koulutuksen tärkeyttä. Toinen piisi a-puolella on Paskahousun Paluu, joka on avauspiisiä pitempi ja sanoituksiltaan huomattavasti pohdiskelevampi, vaikka ei tässäkään filosofiseksi heittäydytä. Hieno piisi kyllä tämä on kera nyrjähtäneen soiton ja maailmankuvan, maailman simppeleimmän kitarasoolon ja rempseän otteen. Voi vitsiläinen, kuinka paljon tämäkin on päässä soinut!
B-puoli avataan myös reippaasti Kylän Pahalla Puolella -kappaleella, joka on sellainen hittiveisu että on monintavoin jopa vielä iskevämpi kuin moni Kakkiksen korvamadoista. Ja se on valtavan paljon se! Kitarat raikaavat, taustalaulut on korkealta kimeästi, ja piisi svengaa kuin hirvi. Kertsi on tietenkin totaalisen iskevä. Ja eipä tälläkään lyriikalla paljon Hymypoika-patsaita metsästellä. HIENO PIISI!
Levyn saa kunnian päättää Luuletsä Et Mä Oon Huvikseni Näin Sekaisin, joka on hyvä lopetus piisille. Päinvastoin kuin voisi luulla, piisi ei kerro päänsekoittamisesta kemikaaleilla, vaan ihmissuhteilla pään sekaisin menemisestä. Piisin tarttuvuus on korkeaa a-luokkaa ja lyriikat ovat levyn muitten piisien kaltaisesti sellaista neroutta, etä niitä kelpaa siteerata mielellään erinäisissä tilanteissa.
Kokonaisuutena levy on hengästyttävä pläjäys musiikkia, jossa soitto ja laulu on sinnepäin ja saundit ovat kaikkea muuta kuin hi-fiä, mutta piisien tarttuvuus on megaluokkaa. Jos tämä levy ei ole kaikinpuolin diggaamisen ja hankkimisen arvoinen, mikä sitten on?! Kysymmepä vaan! Että levykauppaan mars vaan, niin kauan kuin levyä riittää.
Sen verran kovia Pää kiin tähän asti julkaistut levyt ovat, että tuloillaan oleva splitti on kyllä hankintalistassa ykkösenä. Ja keikoillakin bändi pitää bongata ennen kuin lopettavat.
Ai et diggaa Pää kiitä? Mikä sua vaivaa? No, me digataan Pää kiitä sitten sunkin puolestasi!
Diggaan, siis olen 